Kun huomaa...

Vapun kunniaksi heittäydyn minäkin viihteelle ja koska en voi syödä munkkeja ja juoda simaa, on keksittävä viihdytyksen aiheet jostain muualta ja mistäpä muusta sitä komediaa, ehkä vähän mustaa sellaista, repisi kuin tästä meidän arjesta ja väsymyksen tilasta. On aika muistella positiivisuuden ja huumorin kautta, mitä kaikkea krooninen univaje voi saada aikaan.

Kun huomaa...

kävelevänsä ostoskärryjen kanssa kotiinpäin ja unohtaneensa auton kaupan parkkipaikalle, sitä ymmärtää että tarvitsisi varmaan unta....

istuvansa kahvilassa tajuamatta miksi ihmiset tuijottavat, ja vasta lähtöä tehdessään tajuaa että on istunut, kävellyt, viihdyttänyt lastaan, tilannut tiskiltä pelkät imetysliivit päällä, ymmärtää, että tarvitsisi varmaan unta...

lukevansa tenttikirjaa ja vasta reilun puolenvälin jälkeen tajuaa, että lukee samaa kirjaa toistamiseen, mitä lukenut jo kuukaisi sitten, ymmärtää, että tarvitsisi varmaan unta...

löytävänsä jatkuvasti tavaroita mitä ihmellisimmistä paikoista, sitä ymmärtää, että tarvitsisi unta...

sulkevansa puhelimen, muistamatta mitä on jutellut ja kenen kanssa, sitä ymmärtää, että tarvitsisi unta...

aamulla, että on luullut, että meillä on ollut hyvä yö, herätyksiä vain viidestä kymmeneen, miehen kertoessa omituista tarinaansa, että hänen mukaansa herätyksiä oli sellaiset 27, sitä ymmärtää, että tarvitsisi unta...

että ei ole ihan varma, onko hereillä vai valveilla, sitä ymmärtää, että tarvitsisi varmaan unta...

olevansa kiitollinen siitä, että saanut nukkua viime yönä poikkeuksellisen paljon, jopa tunnin kahden pätkiä, sitä ymmärtää, että tarvitsisi varmaan unta...

nukahtavansa kampaajalla kesken hiustenleikkuun, sitä ymmärtää, että tarvitsisi varmaan unta...

pukevansa lapsen päälle toisen vaipan toisen päälle, sitä ymmärtää, että tarvitsisi varmaan unta..

HYVÄÄ VAPPUA!

Typerien lauseiden top 10

Refluksi on usein valitettavan alidiagnosoitu sairaus ja siksi tämän refluksitaipaleen varrella tulee kuultua mitä ihmeellisimpiä kommentteja lapseni tilasta, mikä häntä vaivaa.  Tuntuu, että ihmisille on helpompaa keksiä joku syy, joka on ihan muuta kuin se oikea syy, miksi lapsi valvoo, itkee ja on "vaativa". Tähän listaan niitä yleisimpiä, mitä olen kuullut, osan olen halunnut poistaa kokonaan mielestäni, enkä niitä enää halua muistella, osalle osaan jo nauraa ja osaa saa valitettavasti kuulla edelleen, vaikka tiedossa onkin tämä meidän refluksi-allergiadiagnoosi.

Top 10

nro 1 Lapseni vain panttaa kakkaa ja jalat särkevät ja sen takia ei voi nukkua
nro 2 En anna lapselleni tarpeeksi ruokaa, siksi herää itkemään nälkäänsä koko ajan
nro 3 Tämä lapsi on oletettavasti teidän ensimmäinen, tiedäthän, että lapset itkevät aika paljon ( ja tämän sanoi lastenlääkäri)
nro 4 Lueteltuani kaikki vihannekset joita olemme jo kokeilleet, neuvolantäti sanoi, että hei, tuossa listassa ei ole sipulia ja paprikaa! Siinähän se lapsi saisi hyvää sormiruokaa, kun raakaa sipulia rouskuttelisi ( juu, ihan varmasti  :shock: raaka sipuli on loistavaa ruokaa mahahappojen polttamaan ruokatorveen )
nro 5 Lapseni on tottunut liian hyvään "palveluun" ja siten pompottaa ja pomottaa minua yöllä häntä palvelemaan. Nytkin tuo lapsi on tuossa niin hyväntuulinen, mitä ihmettä se äiti oikein höpöttääkään... ( ja sitten hymyillään vauvalle)
nro 6 Kaikki lapset kyllä oppivat nukkumaan, kun ne opetetaan
nro 7 Ei kukaan voi olla noin monelle ruoalle allerginen, sillä en ole kuullut kenekään olevan allerginen kurkulle
nro 8 Kyllä se lapsen suolisto kaikkeen ruokaan tottuu kun antaa vaan monipuolisesti maistaa ihan kaikkea! tai sitten surkutellaan lapselle, että voi sua pientä reppanaa kun äiti ei anna sun syödä mitään hyvää.
nro 9 Valittaessani olevani aivan kuolemanväsynyt, saan vastauksena tylyn tokaisun, että se on kaikkien äitien krooninen vaiva, kyllähän sitä pitäisi tietää, että lapset valvottavat. Kyllä siihen tottuu.
nro 10 Lapseni vain tekee hampaita tai muuten vaan on meneillään joku kehitysvaihe ( joo se kehitysvaihe ja hampaiden teko on jatkunut nyt melkein non-stop 1 v 10 kk)

Onnenmurusia

Tänään meillä syötiin ensimmäistä kertaa rakeista ruokaa ja hyvällä menestyksellä. Mitä onnen murusia ne olivatkaan!!! Ennen kaikki vähänkin rakeinen on aina jäänyt kurkkuun kiinni. Tämä on todella yleistä refluksilapsilla. Kurkunpää on todella herkkä ja ärsyyntynyt ja siten soseruoat ja monesti vielä kylmät soseruoat ovat monessa refluksiperheessä normaaliarkea isommillakin lapsilla.
Tällainen riemastuttava tapahtuma saattoi pohtimaan sitä, mitä ne ilot oikein ovatkaan refluksiperheessä. Tavallisten ilojen ( oppi ensimmäisen sanan, otti ensimmäiset askeleet) lisäksi meidän ilot ovat usein vähän hassunlaisia. Kun alan miettimään meidän refluksitaivalta ja iloja niitä voisi listata vaikka näin.

* Meillä ei huudettu taukoamatta kuin vain klo 18-24 ja 03.00-06.00!

* Hei, pääsimme nukkumaan jo 04.30!

* Tänään ei ollut kuin 8 hikka-refluksikohtausta!

* Lapsi nukkui ensimmäisen pätkän vajaat kaksi tuntia putkeen!

* Löysimme ensimmäisen sopivan kiinteän!

* Pääsimme ensimmäisen kerran ihan oikealle vaunulenkille ilman, että jouduimme kääntymään ensimmäisestä risteyksestä jo takaisin kotiin tuskahuudon saattelemana.

* Tänään ehdin käydä pikasuihkussa lapsen päiväunien aikana!

* Hei, hän viihtyy vähän aikaa itsekseen lattialla!

* Ehdin käydä suihkussa ja juoda teekupillisen päiväunien aikana!

* Löysimme ensimmäisen sopivan kaupasta ostettavan valmiin tuotteen!!

* Lapsi pärjää puolikkaalla lääkeannoksella!

* Tyttöni hymyili ensimmäistä kertaa herättyään!

* Sain omaan ruokavaliooni kerran viikossa kaksi salaatinlehteä!

* Yö meni vain kuudella herätyksellä!

* Lapsi sietää 1/2 tl possua viikossa!

* Sain omaan ruokavaliooni viidennen tuotteen!

* Tyttö nukkuu selällään ja voi, niin rennon oloisena!

* Tänään ei olla revitty korvia päästä vielä kertaakaan!

* Lapselle löytyi toinen sopiva vihannes!

* Sain ruokavaliooni mansikkahillon ( 2 tl) kerran viikkoon käytettynä!

* Lapsi nukkui ensimmäistä kertaa elämässän vajaa 5 tuntia putkeen!

* Tänään lapseni pystyi syömään ensimmäistä kertaa rakeista ruokaa!

Toivottavasti lista tästä vielä kasvaa mm. sellaisilla, että saisin kirjoittaa, että löysimme ensimmäisen sopivan hedelmän tai ensimmäisen sopivan rasvan. Odotan sitä päivää, että saisin kertoa, että meillä nukuttiin ensimmäisen kerran katkeamaton yö. Toivon myös sitä päivää, että saisin kirjoittaa, että vihdoin löysimme uuden sopivan ruoka-aineen. Hiljaa odotan myös sitä päivää, että itse pääsen eroon tästä possukuurista ja saisin alkaa syömään oikeaa kunnon ruokaa. Kyllä nekin etapit vielä tulevat. Ihan varmasti. Sitä päivää vain ei vielä tiedä.

Vaan äiti

Kun aurinko ja lämpö ovat herättäneet hellimään meitä kaikkia, meidän elämässä ovat viime päivät olleet erityisen aurinkoisia myös muista syistä. Lapsella ollut tämän viikon epätavallisen hyvä tasainen vointi ja se jos joku saa melkeinpä kyyneleet silmiin kiitollisuudesta. Ihanaa! Mikä tämän taivaallisen olotilan on tuonut, on edelleen arvoitus. Ehkäpä se losec, vaikka sivuvaikutusten takia jouduttiin se lopettamaan, teki kuitenkin tehtävänsä ja rauhoitti ainakin vähäksi aikaa vatsakalvot ja ruokatorven. Toinen syy voi olla se, että olen vähentänyt riisin syömisen sekä itselläni että lapsellani minimiin, kun yhä enemmän olen laittanut merkille, että mitä enemmän riisiä on ollut ruoassa, sen huonommat yöt. Ei kiva, että ruoka-aineet vielä tästä ovat vähentyneet, mutta toisaalta, jos se tuo näin merkittävää eroa, on sen arvoista. Söisin vaikka pikkunauloja, jos se toisi apua. :)

Olen jollain tavalla lievässä shokkitilassa, kun kaikki tuntunut nyt niin hurmaavan helpolta. Kaikki perusasiat jopa naurettavan nopeasti suoritettavilta ja sitä jää ihan ihmettelemään, mitä tämä vapaa aika oikein onkaan! Lapsi nukahtaa päiväunille 10 minuutissa! What??? Hän herää öisin vain tasaisesti 5-6 kertaa. Luksusta!!! Hän on kiinnostunut syömään ihan itse!!! Wau! Nyt voin ehkä enemmän ymmärtää niitä puheita, joita aiemmin ihmettelin, että miten joku ehtii tekemään päivän aikana jotain muutakin kuin hoitaa/nukuttaa/syöttää tai houkuttaa syömään lastaan. Nyt vasta käsitän sen, miten sidotut kädet ovat koko ajan olleet, kun koko ajan toinen nyhrännyt, kyhnännyt, itkenyt, valittanut, takertunut, roikkunut, vaatinut lähelläpitämistä/ olemista, sitä 150 % läsnäoloa ihan koko ajan. Luonnollistahan se toisaalta on, jos on paha olla, kenenkä muuhun sen sitten purkaisi ellei äitiin ja se ihan ok. Siitä tullut jopa niin normaali olotila, että en sitä tajunnutkaan kuin vasta nyt, kun hänellä hyvä olo- ja se alkoi muuttaa hänen käytöstään takertuvasta niin uteliaaksi maailman tutkijaksi. Hän alkanut selvästi myös näyttämään normaalia uhmaa. Kävipä niinkin, että hän kuulakärkikynällä harrasti body paintingiä ja maalasi kehonsa lisäksi kynällä myös meidän sohvapöydän pintaa. Olin tästä vaan äärettömän onnellinen! Hän jaksoi tehdä tuollaista! Hän keksi tuollaista!

Jos meidän elämässä on keskivertoa enemmän itkua, olen ihan takuuvarma, että sen kolikon kääntöpuolella on taas keskivertoa enemmän iloa, riemua ja kiitollisuutta, mitä "normaaliperheessä". Voi kuinka me ollaankin nautittu näistä hyvistä päivistä! Ollaan puistoiltu paljon, tehty hiekkakakkuja iso rivi, keinuttu, leikitty, naurettu, hulluteltu, höpsötelty ja kutiteltu. Periaatteessa tehty kaikkea mitä monet tavallisestikin, mutta me tehty se erityisellä kiitollisuudella. Ollaan vähän miehen kanssa otettu myös "lomaa" refluksi-allergia-asioista ja keskitytty vain ihastelemaan meidän maailman ihaninta tyttöä. Maailman suloisinta tyttöä. Maailman hupsuinta, taitavinta ja hassuinta tyttöä. Kuinka paljon selvemmin sitä näkeekään hyvänä päivänä sen, millainen lapsi meillä oikeasti on, kun ei ole kipu ja huono olo viemässä sitä koko ajan pois. Ja mikä mahtavinta, itsekin saanut kokea uudenlaista roolia. Olla vaan äiti. En allergiahoitaja, sairaanhoitaja, rotaationtoteuttaja, raportoija, tutkija, pahaonolonkaatopaikka, lohtusatama. Saanut olla vaan äiti. Parhautta kerrakseen!!!

Ihan hyvää...

Mitä kuuluu - kysymys on yllättävää kyllä, mitä enemmän aikaa kuluu, erittäin hämmentävä kysymys. Tähän kysymykseen tulee nykyään vastattua yhä useammin harvasanaisesti, sillä tuntuu, että jos kysymykseen alkaisi oikeasti vastaamaan, mitä kuuluu- vastaus olisi aika pitkä ja monisanainen. Toisaalta en aina osaa itsekään edes tietää, mitä meille kuuluu. Pitäisikö kuulua hyvää, jos tänään on toinen pystynyt syömään kunnolla tai että viimeyönä ei olla herätty kuin 8 kertaa, tai että yöllä hän ei ole itkenyt tuskaansa ja repinyt korviaan päästään kuin muutaman kerran, tai että tänään hän sietää yli vuoden siedättämisen jälkeen pikkurillin kynnenverran enemmän jotain ruokaa kuin ennen. Tai vastaavasti, pitäisikö sanoa, että ei kovin hyvää edelleenkään, sillä jo toista vuotta syödään samoja harvoja ruoka-aineita, kaikki rotaatiot kaatuvat, lapsi oireilee jo ihan pikkuriikkisistäkin uusista ruokamääristä, koko ajan refluksi vaihtelee ja muuttaa muotoa, tulee uusia haasteita ja tää mamma tässä pistelee edelleen poskeen possua sen pari kolme kertaa päivässä, peläten sitä päivää, kun imetystä ei enää jaksakaan... Tai että on tässä koko ajan jatkuva huoli päällä, miten tuo pieni lapsi tästä sairaudesta selviää, miten hänelle saadaan tarpeeksi ravintoa tai että miten taas tulevista altistuksista selvitään ja millaisin tuhoin, ja kuinka väsyneitä me ollaankaan tähän jatkuvaan tilaan...

Onhan sitä elämää refluksin ulkopuolellakin, kai? ja siten voisin vaikka kertoa, että olen miettinyt opintojen pariin takaisin siirtymistä ensi syksystä, uuden maton ostoa ja pihalle hiekkalaatikon rakentamista. Kaikki muut uutiset kuitenkin tuntuvat peittyvän refluksimörön taakse, sillä jokainen päivä kuitenkin aloitetaan aina refluksin ehdoilla. Siinä ei paljon omat suunnitelmat paina.

Ehkäpä mitä kuuluu-kysymys on vaikea myös siksi, että se usein on retorinen kysymys ja siihen toivotaankin vastausta, että ihan hyvää.. Jos lähdet avaamaan tätä teidän arkea ja haasteita, vaikka neuvolassa, ei vastapuolelta juurikaan kuule muuta kuin tyhjiä lauseita, että kyllä pitäisi saada enemmän ruokia ( ai jaa...ihanko totta? ei sitä tässä ollakaan koko ajan yritetty) tai että koittakaa nukkua ( ai koska? ) tai jos joillekin muille tästä arjesta kertoo, voi kuulla tällaistakin että "voi että, meidänkin 9 kk lapsella on enemmän ruoka-aineita kuin teidän lapsella." Tai että oletteko kokeilleet jo sitä tai tätä ruoka-ainetta...( juu, kyllä ollaan...) Jos ei näitä sitten kuule, voi saada vastauksena, että eihän tuo ole kuin allergiaa, eikä mitään syöpää tai muuta vakavaa, ja että kyllähän sen pitäisi pian helpottaa, kun ikää tulee. Niinpä. Meille kuuluu ihan hyvää...

Korttitalossa

Refluksielämä on kuin hatara korttitalo. Yksikin pieni puhallus ja koko talo kaatuu. Sitten taloa taas aletaan rakentamaan kortti kortilta, hitaasti, varoen ja pyrkien tekemään talo edes jollain tavalla entisen oloiseksi, usein siihen kuitenkaan pystymättä. Tällainen puhallus kumoon tuli jälleen yllätten käyttöön ottamastamme happosalpaajasta. Jouduimme sen lopettamaan järkyttävien sivuvaikutuksien takia. Ei ollut ensimmäinen kerta kun käy näin, että kun jotain ongelmaa hoidetaan, se johtaakin toiseen ongelmaan ja ollaankin sitten pahemmassa kunnossa kuin ennen ensimmäisen ongelman hoitamista. Samaa taistelua sopivan löytämisestä käydään ruoan, juoman, vitamiinien, särkylääkkeiden ja jopa ihorasvojen kanssa, ja välttämättä sopivaa ei löydy, monista vaihtoehdoista huolimatta.

Tätä jatkuvaa talon sortumis- oloa on välillä sietämätöntä kestää, jatkuvaa toivon ja epätoivon välillä seilaamista, jossa jokainen pienikin teko voi olla kohtalokas. Olen ymmärtänyt sen, että meissä ihmisissä asuu aika pitkään toivo, ja sen varaan heittäydyn minäkin. Haluan uskoa siihen, että "päivä vaan ja hetki kerrallansa" vie kohti parempaa aikaa. Silti en voi olla pelkäämättä sitä, mitä meidän elämään ensi vuonna kuuluu, jos kaikki on kuten tänäpäivänä ja vuosi sitten. Miten enää silloin jaksan? Miten jaksan tätä dieettiä ja jatkuvaa ruokien kokeilu- kaatumis-sahaamista? Miten jaksan tätä jatkuvaa torkkunukkumista? Miten lapseni jaksaa kipua ja huonoa oloa? Vastauksia ei näihin ole. On vain tämä päivä.

Useasti yritän repäistä itseni ajattelemaan ihan muita asioita kuin lapsen refluksia ja allergioita. Se kuitenkin on aika vaikeaa. Tämä tila, missä elää, on niin kokonaisvaltaista, jopa symbioottista, ja symbioosia ei suinkaan vähennä se, että syö samaa ruokaa kuin lapsi ja imettää lasta edelleen monia kertoja päivin ja öin. Kun jokaista lapsen suupalaa ja omaa suupalaa kontrolloi, pitää unipäiväkirjaa ja kakkapäiväkirjaa , sitä väkisinkin unohtaa sen, että elämä voi kantaa, ilman että kaikkea itse kannattelee. On vaikeaa ottaa etäisyyttä ja nähdä itsensä erillisenä tästä yhtälöstä, vaikka repäisyt ihan johonkin toisenlaiseen tilaan olisikin oman jaksamisen kannalta tarpeellisia. Se vaan on niin, että jos lapsella on huono päivä, minulla on huono päivä. Jos lapsella on hyvä päivä, minulla on hyvä päivä. Jos lapsella on kipuja, on kuin minuun sattuisi. Itsensä saaminen johonkin toiseen tai jopa johonkin hauskaan tekemiseen tuo minulle jopa syyllisen ajatuksen, miten itse edes voin nauttia elämästä, kun toisella on jatkuvasti huono olo? Tiedän tämän ajatuksen olevan itseni ja koko perheen kannalta aika huono ajatus, sillä eihän se vie pois lapseni olotilaa, jos itse pitäisinkin joskus hauskaa,eikä ainakaan tällainen syyllisyys lisää jaksamistani. Ehkä se ajatus vain siksi on niin kipeä, sillä sen takana on totuus siitä, että joudun siinä kohtaamaan sen, että lapeni elämä ei ole minun käsissäni eikä minun tekojeni varassa. Että olen irrallaan lapsesta ja toisinaan voimaton auttamaan, vaikka tahtoisinkin enemmän. Äidilläkin on rajansa ja voimattomuuden tunteensa. Äitikään ei pysty kaikkeen. Silloin on vaan pakko uskoa siihen, että elämä kantaa ja että lapseni on syntynyt tarpeeksi vahvaksi kestämään kaiken epämiellyttävyyden, kivun ja huonon olon, että lapseni kasvaa tarpeeksi vahvaksi. Kun teot loppuvat, jää enää usko ja toivo. On luotettava, että eteenpäin mennään, vaikka sitä ei näy, ja että jonain päivänä korttitalo ei enää kaadu yhdestä lusikallisesta tai väärästä lääkkeestä, vaan pysyy pystyssä, vahvana, voimakkaana ja kestävänä.

Ulkopuolella

Oli palmusunnuntai. Lasten yksi ehkäpä odotetuin päivä sitten joulun. Saa pukeutua noidaksi ja lähteä virpomaan! Minäkin innoissani puin pienelle tytölleni päälle trullin asun ja lähdimme käymään ihan vain läheisissä paikoissa, sillä hän ei vielä kovin paljon mitään virpomisen päälle ymmärrä. Pian kuitenkin törmäsimme ongelmaan. Jos lapsi on suklaalle allerginen, mitä hänelle sitten annetaan. Vastaus on suklaata. Mitä sitten tehdään? Otetaan lapsen kädestä suklaa pois ja lapsi itkee, kun ei saakaan pitää kädessään tuota kaunista värikästä kiiltävää esinettä. Virpominen ei ollutkaan kiva juttu, ei ollenkaan!

Kotiin tultuamme jäin pohtimaan meidän kulttuurimme kankeutta ja sen kautta tulevaa ulkopuolisuutta. Osaammeko ajatella ollenkaan sanonnan "out of the box" kautta perinteitämme? Olemmeko niin koodattuja että pääsiäisenä syödään vain suklaamunia, vappuna munkkeja ja jouluna kinkkua. Mitä allerginen syö näinä juhlapäivänä? Ei mitään? Voisimmeko olla huomaavaisempia toisiamme kohtaan, jos tiedämme, että lapsella on ruokarajoitteita? Osaisimmeko kenties keksiä jotain muuta pientä annettavaa virpomispäivänä allergiselle lapselle kuin tavara, jota hän ei voi ottaa omakseen? Lapsi on hyvin pieneen tyytyväinen. Uskon, että hänelle riittäisi saamiseksi esimerkiksi tarra tai joku pieni pääsiäistipu, jonka voisi laittaa rairuohoon. Pääasia olisi, että hän myös jotain saisi, kun muutkin saavat.

Samaan kankeuteen olen törmännyt itse myös ollessani tällä imetysdieetillä. Jos en pysty syömään kahvipöydässä pullaa, minulle ei tarjota sitten mitään. Minun rajoitteeni on jopa joillekin ahdistava kokemus, ja senpä takia olenkin monesti sanonut, että tuomme mukanamme omat eväät sekä itselleni että lapselleni. Näin pääsemme helpommalla, vaikka ei se nyt kovin vaikeaa olisi toisen kysyä, mitä voisi meille tarjota. Onneksi on sentään meillä muutama sellainenkin syötävä nykyään olemassa, jota saa suoraan kaupasta, kun vain hakee, kuten itselläni kaurajäätelö ja lapsella maissinaksut. Suurin ongelma näyttää kuitenkin olevan asenteessa, että on vaikea päästää irti ajatuksesta, että joitakin asioita voisi tehdä toisin ja vieläpä itse uskaltautua ajattelemaan toisin. Ihan kuin tahattomasti haluttisiin viestittää " jos ei pulla kelpaa, ole sitten syömättä, minähän en toisia ruokia kahivpöytään tee." Ja sitten kun toinen huomaa, että ei olekaan pöydässä mitään sopivaa tarjottavaa, voikin sitten siinä nopeasti kääntää asian niin, että "kyllähän te tästä voitte vähän maistaa, eihän se varmasti mitään haittaa. Nykyäänhän sitä puhutaan siedätyksestäkin." Ja sitten toinen kommentti lapselle : " Voi voi sua reppanaa, eikö se äiti sulle mitään hyvää anna ollenkaan", eli allergiat sivuutetaankin vain olankohautuksella ja laitetaan lopulta äidin syyksi, että mitään tarjottavaa ei pienelle olekaan.

Lapsi on onneksi vielä niin pieni, että hän ei ymmärtänyt, mitä oikein palmusunnuntaina tapahtui. Hän ei ymmärrä vielä olevansa moneen asiaan ulkopuolinen, mutta vuoden päästä hän jo sen varmasti ymmärtää ja tuskin hänestä se tuntuu kovin hyvältä. Äitinä tein nyt jo sen päätöksen, että virpominen suoritetaankin eri tavalla ensi vuonna. Aion soittaa vielä etukäteen niille, kenelle mennään, että olisiko mahdollista lapsen saada palkaksi jotain ihan muuta kuin suklaata ja jos tuntuu vaikealta sellaista löytää ja jos toinen ei tällaiseen huomaavaiseen ajatteluun kykene, on heidän luokse sitten ihan turha edes mennä.

Meidän palmusunnuntai ei onneksi päättynyt ihan tyhjään koriin. Pieni virpoja sai palkinnoksi myös hiekkalapiot, pienen pupun, ankan ja nalle puh-ruoka-alustan. Kiitos näistä ihmisistä, jotka ymmärsivät sen,että kaikesta ei tarvitse luopua, vaikka monet kulttuurimme tapahtuvat vahvasti linkittyvätkin tietyn ruoan ympärille.