Ei mikään sprintti vaan maraton

Maraton on peräisin kreikkalaisesta tarusta, jonka mukaan kreikkalainen sotilas Feidippides juoksi Marathonin kylästä Ateenaan ilmoittamaan persialaisten lyömisestä Marathonin taistelussa.  Matka Marathonin ja Ateenan välillä on noin 40 kilometriä. Tarun mukaan sotilas kuoli Ateenaan päästyään, mutta maraton-juoksun taru jäi elämään.

Allergia- ja refluksielämä on kuin Maraton. Toivottavasti ei tule tarun mukaista loppua, mutta henkisesti jonkinlaisia "kuolemia" arki on vaatinut, eikä nestehukasta ja nääntymiseltä ole voinut välttyä. Oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana olen oikeasti oivaltanut sen, että meidän elämä allergioiden ja refluksin kanssa saattaa olla elinikäinen maraton. Siten olen myös sen oivaltanut, että maratonia ei jaksa, ellei itseään säännöllisesti nesteytä. Tämän oikeastaan opin sen kautta kun itse sairastuin vakavasti. Olin nääntynyt ja ihan lopussa. Tässä on se syykin, miksi blogini on ollut todella hiljainen. Ei ole oikeastaan enää löytynyt sanoja.

Oma vointini on lähtenyt ihmeestä parempaan suuntaan, äkillisesti ja hyvin isoin harppauksin. Se on toinen tarina sitten. Ehkä joskus siitä täällä kirjoitan, jos saan hämmennykseni joskus sanoiksi. Tällä hetkellä vielä sulattelen asioita ja ihmettelen elämää.Ihmettelen sitä, kuinka niin erilaiselta kaikki näyttää, kuin heräisi pahasta unesta. Toisaalta, kun alkaa huomaamaan, että pääsee elämän helmansyrjästä taas kiinni ja saavuttaa itsessään jotain sellaista, minkä vasta löydettyä huomaa olleen kadonneen - tulee se toinen puoli esiin. Olen jonkinlaisessa posttraumaattisessa tilassa siitä, kuinka huonossa kunnossa olenkaan ollut.  Heräilen kylmänhikisenä ja elämäni menee silmien edessä välähdyksin, jossa jokaisessa filmissa olen lähes tiedottomana lattialla, ojanpohjalla tai pihalla... siinä hirvittävässä olotilassa jossa olin lähes koko valveillaolo-aikani melkein kaksi vuotta. Muistot ovat voimakkaita ja kovin eläviä, eikä muistojaan voi paeta, ne pitää kohdata. Onneksi sentään voi jotain valita, ja itse olen valinnut sen, että annan itselleni luvan olla rikki ja hauras ja hoen itselleni, että se, mikä on tapahtunut, vie aikaa siitä toipua. Olen myös oppinut armollisemmaksi itseäni kohtaan. Riittävän hyvä on tullut kaikkeen.

Mutta siis varsinaiseen aiheeseen. Aikaan ja allergiaelämään. Siinäkin olen tajunnut sen, että aikaa vasten ei voi taistella, vaikka kuinka haluaisin. Olen myös jälkiviisaana sen tajunnut, että puolet stressistäni ja ahdistuksestani siitä, että en löydä lapselle sopivia ruokia, oli eräänlaista täysin tuloksetonta ja energiaa syövää, jäytävää ja kuluttavaa tuntemista. Edelleen, vaikka tyttö on hyvin kapealla ruokavaliolla - huomaan muuttuneeni. Ensin luulin, että olen tullut liian turtuneeksi tuntemaan enää mitään suuria pettymyksen tunteita kun kaikki kaatuu, mutta ei se ollut sitä. Olen alkanut ajattelemaan allergia/refluksielämää toisesta perspektiivistä. Se on eräänlaista hyväksymistä sille, että kiirehtimällä en saa yhtään sen enempää aikaiseksi kuin mitä lapsen keho on valmis ottamaan. Hyväksymään sitä, että lapseni ON allerginen, ehkä koko elämänsä ajan. Näkemään sen, mitä otsikossakin kirjoitin, että matka sairauksien kanssa ei ole mikään sprintti vaan maraton.

Tämä oivallus on saanut minut myös havahtumaan siihen, kantapään kautta, että kroonisen sairaan lapsen kanssa tarvitsee vanhempi lepoa ja että se on sallittu kaipuu. Mulla on ollut hirveän tiukalla napanuora, liiankin tiukalla. Osaksi sen muovasi niin tiiviiksi 2 v 7 kk imetys, mutta osaksi taitaa olla persoonakysymys. En ole pystynyt päästämään irti. Uskoa siihen, että joku toinenkin voisi hoitaa lastani ihan yhtä hyvin kuin minä. Sprintti-ajattelussani myös usein hoin itselleni, että kyllä sitä nyt jaksaa, kun ei tää kestä varmaankaan enää kauaa tai että kyllä vielä tämän ja tämän jaksan...tajuamatta, että tämän ja tämän väliin voisi ottaa ajatuksissaan, jos ei muuten, niin pienen lepohetken. Matka on kuitenkin pitkä ja paremmin jaksaa, jos levähtää välillä edes hetken. Levähtämisellä en tarkoita sitä, että asiat sulkisi pois, ei niitä varmaan pysty sulkemaan, mutta itselleni se on sitä, että hyväksyn sen tilanteen ja annan sen olla ilman että pyristelen sitä vastaan. Levähtämistä itselleni on myös se, että kaiken keskellä, vaikka hyvin hitaasti, olen tehnyt opintojani valmiiksi, uppoutunut hetkeksi ihan muihin ajatuksiin. Lepoa on ollut myös se, että olen hemmotellut itseäni jollain pienillä jutuilla. Ostanut ihanantuoksuisen vartalovoiteen, katsonut hömppäsarjoja, kiittänyt itseäni hyvästä työstä jota teen joka päivä lapseni eteen. Pian huomaakin, että taas matkaa jaksaa jatkaa. Sitä ei voi tietää, kuinka pitkäksi maraton kenelläkin venyy, mutta se on varmaa, että jokainen tarvitsee juotavaa jossain vaiheessa. Joten pidähän huolta myös itsestäsi, joohan?